Hämmentävän otsikon alla opinto-ohjauksen konkarit Helena Kasurinen ja Raimo Vuorinen kirjoittavat, että ysiluokan yhteishaussa ei ole kyse "koko työuran kestävästä ammatinvalinnasta, vaan valitsemisesta kahden erilaisen jatko-opintokelpoisuuden antavan reitin välillä". Mielipide on vastine HS:n artikkeliin, jossa psykologian professori Katariina Salmela-Aro kritisoi pakkoa valita ammatti 15 - 16-vuotiaana, jolloin useimmilla on murrosiän kuohunta hurjimmillaan ja oma identiteetti epäselvä. Salmela-Aron mielestä nuoret jätetään yksin vaikeaan valintatilanteeseen.
On tietysti eri asia väittää, että ysiluokalla ei valita ammattia tai että silloin ei valita koko työuran kestävää ammattia, mutta silti Kasurisen ja Vuorisen ajatukset ammatillisesta koulutuksesta kuulostavat oudoilta. Miksi he haluavat häivyttää ammatin pois koulutusvalinnasta?
Opetushallituksen ylläpitämä Opintopolku-portaali kertoo, että "ammatillinen perustutkinto antaa sinulle laajan ammattitaidon ja alan erityisosaamisen. (--) Ammatilliset tutkinnon osat ovat ammattiin liittyvien tietojen ja taitojen opiskelua". Laki ammatillisesta koulutuksesta sanoo asian suurin piirtein samalla tavalla. Ammatti on siis selkeästi keskiössä. Jatko-opintokelpoisuuden saa toki siinä samassa.
Kasurisen ja Vuorisen näkemys ammatillisesta perustutkinnosta on edelliseen verrattuna aika outo: "Yksittäisen valinnan sijaan nuori rakentaa pohjaa elinikäisille urasuunnittelutaidoille omana itsenäisenä, opittavissa olevana ja myöhemmissä opiskeluvaiheissa syventyvänä taitona. Olennaista on, että nuori oppii tekemään vaihtoehtoisia suunnitelmia sekä selviytymään siirtymissä ja muutosvaiheissa, joita hän elämänsä aikana kohtaa."
Autoalan perustutkinnosta valmistutaan automyyjäksi, pienkonekorjaajaksi, automaalariksi, varaosamyyjäksi, ajoneuvoasentajaksi tai autokorinkorjaajaksi. Varsin selkeästi rajautuvia ammatteja kaikki. Ajoneuvoasentajaa etsivä työnantaja tuskin hakee työntekijää, joka on suorittanut "toisen niistä jatko-opintokelpoisuuden antavista reiteistä" tai jolla on "pohjaa elinikäisille urasuunnittelutaidoille".
Olen Kasurisen ja Vuorisen kanssa samaa mieltä, että yhteishaussa ei ole kyse koko työuran kestävästä ammatinvalinnasta. Ei kai kukaan ole sellaiseen uskonut enää muutamaan vuosikymmeneen?
Kasurisen ja Vuorisen kirjoitus haluaa ilmeisesti hälventää sitä ahdistusta, joka nuoressa syntyy, kun hän joutuu ysiluokan keväällä tekemään valinnan, johon hänellä ei välttämättä ole valmiuksia. Valinnan tuskaa ei kuitenkaan voi pyyhkiä pois sillä, että vähättelee valintojen merkitystä.
Höpinä jatko-opinnoista ei poista sitä tosiasiaa, että ammatillisessa tutkinnossa opiskellaan (pääsääntöisesti yhden) ammatin sisältöjä ja että osa opiskelijoista huomaa jossain vaiheessa olevansa väärällä alalla. Tunnetta väärästä valinnasta tuskin monellakaan helpottaa tietoisuus jatko-opintokelpoisuudesta. Siinä tilanteessa auttaisi paremmin mahdollisuus vaihtaa alaa sujuvasti, mutta koulutusjärjestelmäämme on systemaattisesti viety suuntaan, jossa alan vaihtamisesta tehdään koko ajan vaikeampaa. Muutama vuosi sitten uudistettiin yhteishaun pisteytystä niin, että "väärässä" koulutuksessa aloittaneet menettävät myöhemmissä hauissa rutkasti hakupisteitä. Tämä on selkeä valtiovallan viesti siitä, että nuorelta odotetaan kerralla oikeaa päätöstä.
Kasurisen ja Vuorisen kirjoitus pyrkii nostamaan ammatillisen koulutuksen tasa-arvoiseksi jatko-opintoväyläksi lukion rinnalle, mutta samalla se mielestäni vähättelee ammatillisen koulutuksen ydintä eli ammatin oppimista - ja samalla niitä töitä, joita tehdään ammatillisen koulutuksen pohjalta. Eikö näillä ammateilla ja niihin liittyvillä työtehtävillä ole arvoa itsessään? Valtion tahto on tässä kohtaa selkeä: ammatillinen koulutus saa enemmän rahoitusta suoraan työelämään sijoittuneista kuin jatko-opintoihin siirtyneistä.
Kasurisen ja Vuorisen teksti henkii korkeakoulukeskeisyyttä, vaikka suurin osa ammatillisen koulutuksen suorittaneista ei koskaan jatka korkeakoulussa. Se ei kiinnosta tai siihen ei syystä tai toisesta ole edellytyksiä - eikä välttämättä mitään tarvetta. Henkilökohtaisesta ja yhteiskunnallisesta näkökulmasta tarkasteltuna on tärkeää, että nuori voi opiskella ammattiin ja mennä siitä töihin ilman, että hänelle asetetaan paineita jatko-opintoihin.
Sosiaalinen paine korkeakoulussa jatkamisesta näkyy hyvin lukion opinto-ohjauksessa. Tavallisissa lukioissa on paljon opiskelijoita, joiden kiinnostus tai opiskeluvalmiudet eivät riitä korkeakouluun. Heistä monien on vaikea tunnustaa itselleen saati toisille, että paras paikka lukion jälkeen voisi olla ammatillinen koulutus, josta pääsee nopeasti töihin. Olisi onnellista, jos lukiosta valmistuvan ei tarvitsisi tuntea sosiaalista häpeää valitessaan ammattikoulun jatko-opintopaikaksi. Ajatus siitä, että amikseen mennään hakemaan ammatin sijasta jatko-opintokelpoisuutta, ei siis kuulosta lukiosta käsin kovin mielekkäältä.
Katariina Salmela-Aro suhtautuu kriittisesti peruskoulun valmiuksiin ohjata nuoria ammatinvalinnassa. Onko niin, että Kasurisen ja Vuorisen valintaa vähättelevä lähestymistapa onkin yritystä poistaa opojen tuntemaa ahdistusta siitä, että osa nuorista kokee valinnan vaikeaksi ja osa tekee lopulta "vääriä" valintoja? Kääntyykö ohjauksen vaikeus tässä tilanteessa valinnan mitätöinniksi: ei ole väliä minne nuori ohjautuu, koska missä tahansa koulutuksessa "nuori oppii tekemään vaihtoehtoisia suunnitelmia sekä selviytymään siirtymissä ja muutosvaiheissa, joita hän elämänsä aikana kohtaa".
Lopuksi on vielä pakko kysyä, että saako sieltä ammatillisesta koulutuksesta oikeasti niitä jatko-opintovalmiuksia? Korkeakoulujen valintoja on ehdotettu uudistettavaksi niin, että ammatillisen tutkinnon suorittaneilta vaadittaisiin ylioppilaskokeen tai -kokeiden suorittamista todisteeksi jatko-opintovalmiuksista. Onko tämä signaali siitä, että ammatillinen koulutus ei anna todellisuudessa valmiuksia selvityä korkeakouluopinnoista?
Kommentit